Onko mikään turhauttavampaa kuin se että käytän useita päiviä valmisteluihin, valitsen kauneimmat kukat, käsittelen korupohjat, teen asetelmat ja aloitan hartsin lisäämisen, eikä lopputulos olekkaan tyydyttävä. Koen epäonnistuneeni, kiroan hukkaan heitettyä aikaa sekä materiaaleja. Verkkokauppa huutaa tyhjyttään ja tuotetta pitäisi saada ladattua sivuille, jotta kehtaisin kauppaa edes mainostaa. Kulut kyllä juoksee koko ajan ja minua hävettää aikaan saamani sotku. Haluan olla ylpeä tekemisistäni, pöytä täyttyy keskeneräisyyksistä kun sähisen itselleni ja välttelen kohtaamasta tekeleitäni. Kun toivun, siivoan pöytäni roskapussin kera. Menee viikko ja toinenkin ennen kuin mieli on tyyntynyt menetyksestä ja kykenen aloittamaan uudestaan. Tämä ei ole bisnes, tämä on tarve toteuttaa itseäni, tarve tehdä näkyväksi itseäni. Eikä tämä ole kannattavaa näin. Sukellan yhä syvemmälle, teen suurempia hankintoja, kuvittelen ehtiväni, että minusta vielä tulee aikaansavempi, tuottoisampi... mutta kun kyse ei ole siitä... kyse on niistä useista koruista jotka eivät koskaan näe päivänvaloa. Niistä lukuisista työtunneista, joita niihin olen käyttänyt ja siihen suunnattomaan pettymykseen, sisäiseen kuolemaan kun mitään ei syntynytkään. Kyse on siitä kuopasta johon joudun ja suruajasta jonka tarvitsen synnyttääkseni jälleen jotain uutta. Ei aina voi onnistua, mutta epäonnistuminen, oi se on raskasta. Samaistutko tähän? Nämä hetket muistuttavat minua nöyryydestä. Laittavat pohtimaan tekemisen mielukkuutta, omaa kriittisyyttäni sekä sitä miksi tätä teen? Näitä ajatuksia itse tekemisen takana halusin jakaa, sitä ymmärrystä että yhtä onnistunutta korua ennen on ollut tuntien työ, epäonnistumisia, itsetutkiskelua, sinnittelyä uudesti tekemistä ja lopulta, lopulta onnistuminen.
